Palatessaan kaupunkiin oli talvi viimein tullut takaisin.
Peittänyt yksinäisen harmaan kaupungin alleen,
täyttänyt paksun pimeän hehkullaan.
Miljoona pientä lumikukkaa. Jokainen erilainen.
Tuuli pyöritti jaloissaan, puhdisti mutkansa, kekosi nurkkiin.
Ajan kulun konkretisoituminen, kierron ja matkan jatkumon.

Hän ei sitä kovasti enää ollut kaivannut. Ohittanut sen jo.
Kun ei ajallaan asettunut, olisi saanut jäädä tulematta kokonaan.
Hento tyttö hetkessä syvään jäähän, lämmöstä vaikea pitää kiinni.
Mutta nyt kun tänne asti saapunut, voisi kai siitä hieman nauttiakin.
Jos suostuisi pehmeämpään, hellempään läsnäoloon.

Kahlaisi vaikka hankien poikki sinne salaiseen metsään, jonka kesällä löysivät.
Laskisi siltä kalliolta, jolla orvokkien meri lainehti.
Ottaisi vauhtia ja luisuisi jäistä pintaa pitkin pehmeään lumen syliin.
Ja muistaisi miten nekin päivät ovat pian täällä taas.