Sitä voi olla reipas vain siihen asti, että todellisuus pakottaa pysähtymään.
Muistuttaa, ettei ole rakennettu niin kuin piti, eikä jaksa kaikkea kestää. Mieli aina ruumiin yläpuolella, vahvempana, suurempana. Unohtaa kuitenkin erillisyytensä, osittaisen. Vaikka lopulta ehkä se onkin juuri keho, joka maksaa hinnan mielen ylityöstä, pitkistä löytöretkistä, taakoista.
Kasvukipuja.

Aikaa kuunnella itseä.
Seisahtua kaivamaan aikaansa odottamaan työnnettyjä ajatuksia. Syitä ja seurauksia.
Ja katsoa taakseen.
Miten sekin vaikea ja vaarallinen päätös osoittautui oikeaksi.
Vaikka teki syksystä rankimman naismuistiin. Kylmimmän ja pimeimmän, tietyllä tasolla.
Heitti pohjamutiin ja juuri kun olit pääsemässä ylös, iski uudelleen.
Nöyryytti niin kuin ei koskaan aiemmin.

Että näinkin pitkälle selvisi.
Että siitä kaikesta yleensäkään.
Eikä antanut periksi. Eikä anna.
Ja matka jatkuu. Nyt vasta kunnolla alkaa.
Kerättävä voimia, jotta voi olla valmis taas uusiin, kovempiin taistoihin.
Sillä maailma tietää,
tämä syksy oli vasta ensimmäinen luku tässä tarinassa.