Keskityttyään tulevaisuuteensa tytön elämän draama heijastuu muista elämistä.
Oman ympärille rakentanut korkean turva-aidan, juoksuhauta erottamaan maailmasta.
Asioiden tärkeysjärjestystä eivät ympäristön värähtelyt horjuta,
jäiset tihkutuulet piilotetaan kauas ulkopuolelle.

Silti paluissa yksinäisiin sunnuntai-iltoihin kytee kaipuu jonnekin.
Pois. Täytetympään, pehmeämpää.
Siihen ettei arki olisi niin täysin erillistä. Eristettyä.
Että elämä ei olisi kaksi eri maailmaa, joiden liitoskohdista pakkanen kaivautuu sisään.
Nakertaa vaivoin kerättyä lämpöä, harmaannuttaa ja lamauttaa.

Että todellisuudet liimautuisivat yhteen tiiviimmin, eikä kynnyksiin kompastuisi.
Aalto veisi eteenpäin, liu'uttaisi yhdestä toiseen ja takaisin.
Tasaisena virtana.