Elämäsi aaltoillessa kipusi tuulessa, jäit välillä itse sivusta katsojaksi.
Rajauduit erilliseksi olennoksi itsestäsi, todellisuudestasi.
Mieli keinutti eteenpäin päivän kerrallaan, viiltojen sääntelemässä syksyn tuoksuisessa tuulessa. Kirpeys poltti mielen pohjaa joinain päivinä enemmän, joinain vähemmän ja toisina kieltäydyit hyväksymästä sitä ollenkaan.

Kipu kertoi tarinoita sinussa, sinun äänelläsi.
Kuljetti joskus pitkiä matkoja, polkujasi paluusuuntaan.
Välillä istutti kavalan kaipuun sydämeen. Yksinäisyyden. Sen tuttuna kumppanina ikävän.
Saattoi nakertaa päivisin masun pohjaa, hidastaa olemattoman muisteloon. Öisin se täytti unesi, maalasi ne pelottavalla pimeällään. Sillä, joka kantaa syleihin, jotka sulavat yöhön, imevät turvan itseensä ja katoavat mustaan.
Liian pohdinnan päätteenä maailmassa oli vain sinä ja kaikki sanat kertoivat sinusta.

Vaikka tiesit jotain jossain kesken jääneen. Narisevan kuluneen takaoven kerran jääneen salaa raolleen, kaihon vapaasti kulkea.
Joinain hetkinä luulit ikävän juurtuneen sinuun. Syvemmälle kuin tämän hetken. Vielä.
Muistojen tulviva arkku ei tyhjene koskaan. Kasvattaa vain itseään yli äyräiden ja sinun koittaessasi allaan kasvaa vertaisekseen. Jaksaaksesi tämänkin kantaa.
Joku jossain ei löydä mitä etsii, liene tiedäkään.
Tämä kaipuu ei sinun päätöksesi koskaan ollut, ole.